Muistot työvuosilta Helsingin lastensuojelussa ovat pyörineet mielessä viime päivinä. Poliisi tutkii entisten työtoverien toimia, koska lastensuojelun asiakkaana ollut lapsi surmattiin äitienpäivänä kotonaan. Mitä muistan? Jatkuvan riittämättömyyden tunteen, jatkuvan pulan pätevistä työntekijöistä, jatkuvat syyttelyt kuntatalouden vaarantamisesta (laitoshoito on kallista!) ja olon yhteiskunnan syntipukkina. Vastapainona muistan upeat työtoverit ja yhteistyökumppanit, toiminta-alueeni koulukuraattorit, opinto-ohjaajat, opettajat, lääkärit, terveydenhoitajat, nuorisotyöntekijät, lastenkodin johtajat, jotka räätälöivät erityisasiakkaalle yksilöllisen sijaishuollon jne. Muistan asiakkaani, jotka vaikeissa elämäntilanteissaan levittivät elämänsä eteeni ja yritimme yhdessä. Muistan ne lukuisat päivystämäni kiirastorstait, joulun, juhannuksen ja vapun aatonaatot sekä kesäperjantait, jolloin vähän ennen virka-ajan päättymistä tuli SE ILMOITUS, jota ilmoittaja oli miettinyt ehkä vuosia. Oma ahdistus siirrettiin virkamiehelle, jolla Helsingissä onneksi oli työkumppani sosiaalipäivystyksessä:”Mulle tuli tällainen ilmoitus…nyt ei ole tilanne päällä…pystyisittekö viikonloppuna käymään tai olemaan yhteydessä?”Näiden jälkeen ne maanantaiaamujen palaverit, joissa käytiin läpi viikonlopun ”satoa”. Lastensuojelulaki määrittelee lasten suojelemisen koko yhteiskunnan tehtäväksi. Sosiaalitoimi on viimesijainen sosiaaliturvan muoto, erityistapauksia varten. Toivottavasti keskustelu jatkuu ja saadaan muutoksia asenteisiin ja rakenteisiin. Silti koti, jonka pitäisi olla ihmisen turvallisin paikka, tulee jatkossakin kätkemään seiniensä sisälle toisinaan myös hyvin kamalia asioita eikä päteviä sosiaalityöntekijöitä ja muita lastensuojelun ammattilaisia liene ikinä tarpeeksi. Maailma ei tule valmiiksi.
Sirkka Airamaa-Simola