Helsinki punaiseksi. Helsingin edistyksellinen sosialidemokratia 1964-1975.
Suomen sosialidemokraattinen puolue SDP siirtyi vuonna 1963 Rafael Paasion johdolla pari piirua vasemmalle. Helsingissä silloinen piirijärjestö kuitenkin pysyi vakaana vanhoillaan. Samaan aikaan Suomeen saapui yleismaailmallinen nuorisoradikalismi, joka poliittisesti kanavoitui alkuvaiheissaan sosialidemokratiaan. Helsingissä nämä kaksi tekijää – vanhemman väen oikeistolainen sosialidemokratia ja nuorempien vasemmistolainen sosialidemokratia kohtasivat ja törmäsivät toisiinsa. Ensimmäinen vastakkainasettelu tapahtui piirikokouksessa keväällä 1964 ja jatkui suunnilleen samanlaisena syksyyn 1975 saakka. Sitten asetelmat muuttuivat vaihtelevasti monimuotoisimmiksi.
Nuoret, radikaalit, vasemmistolaiset sosialistit alkoivat käyttää itsestään nimitystä edistykselliset sosialidemokraatit, mikä käytännössä lyheni E-liikkeeksi tai E-ryhmäksi. Tämä ei siis tarkoittanut (edistysmielistä) osuuskauppaliikettä vaan poliittista liikettä. Matti Simolan kirjoittamassa ja julkaisemassa uudessa kirjassa käsitellään tätä edistyksellistä sosialidemokratiaa vuosina 1964 – 1975. Tästä joukosta valittiin eduskuntaan noina vuosina vuorollaan Arvo Salo, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale ja Kaarina Suonio. Puoluekokouksessa 1969 joukossa oli mukana myös Väinö Leskinen, vanhat kannattajat olivat tosin jääneet toiselle puolelle. Elannon vaaleissa 1975 esille nousi Tarja Halonen.
Eduskuntavaaleissa 1975 E-liikkeen äänimäärä oli noin 30 000, mahdollisesti hieman enemmän koska siirtyviä ehdokkaita oli joukossa. Kaupunginvaltuustoon valittiin neljä edistyksellistä vuonna 1968 ja seuraavissa vaaleissa kymmenen. Helsingin sos.dem. piirijärjestön kokouksissa ryhmän kannatus oli noin 45 % (1975). Ei siis aivan mitätön liike. Pienemmistäkin on historioita kirjoitettu.
Yksi tavoite oli ”Helsinki punaiseksi”. Se ei tarkoittanut vallankumousta eikä punaista lyhtyä työväentalon tornissa vaan arkisesti ilmaistuna vasemmistoenemmistöä kaupunginvaltuustossa. Sinänsä ei kovin uusi tavoite sillä jo vuonna 1934 oli Helsingin sos.dem. kunnallisjärjestö tuottanut tämän nimisen elokuvan, jonka oli ohjannut Yrjö Kallinen ja jossa puhuivat Johan Helo, J.W. Keto, Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Martta Salmela-Järvinen. Tavoite ei kuitenkaan ollut toteutunut sillä vielä 1970-luvun alussa todettiin, että Euroopassa oli vain neljä pääkaupunkia, joissa ei ollut vasemmistoenemmistöä: Madrid, Lissabon, Ateena ja Helsinki.
Tarina toivottavasti jatkuu…
MS