Seppo Ylinen: Kenen puolesta, ketä vastaan?

SDP:n puoluekokouksen alla draaman kaarta on pyritty korottamaan myös aate- ja yhteiskuntapoliittisella linjakeskustelulla eikä pelkästään puheenjohtajaehdokkaiden erilaisilla henkilökohtaisilla kyvyillä ja imagoilla. Se on kiitettävä pyrkimys. Antti Rinteen tukijoukoilta on ilmestynyt anonyymi linjapaperi Aate, liike ja tulevaisuus. Ohjelmatyöstä kiinnostuneet ja puoluekokousedustajat ovat saaneet vajaan 50 sivun verran mielenkiintoista pohdiskeltavaa. Ohjelman tarkoituksena on luoda sosialidemokraattista vastavoimaa. Käynnistyvät Jutta-tuvat luovat hyvät foorumit syventää tätä kansalaisdebattia. Rinteen ohjelmapaperin otsikko yksinään on jo erittäin laaja ja vaativa. Vielä vaikeammaksi kirjoitetun ohjelmatekstin vaatimustaso nousee, kun tekstin tulisi selventää ehdokkuuden motiivit ja tavoitteet; SDP:n kannatuksen nostaminen, poliittisen ja ammattiyhdistysliikkeen yhteistyön tiivistäminen ja SDP:n suuntakompassin eksymätaulukon rukkaaminen muutama piiru vasemmalle. Julkilausuttu on myös tavoite aktiivisemmasta elinkeinopolitiikasta, kestävästä taloudellisesta kasvusta ja rakennemuutoksen turhauttamien teollisuuspaikkakuntien duunareiden kotiinpaluusta perussuomalaisista demareihin. Pilleri ohjelmatyön anemiaan On ymmärrettävää, että SDP:n ohjelmatyön anemiaan ja syntyneeseen poliittiseen valintatilanteeseen tahto ja tavoitetaso ylittävät ohjelman muodon ja sisällön rajat. On ollut pakko valita ja jättää pois ja sittenkin on kertynyt liikaa tavaraa yksien kansien väliin. Mutta ei ohjelmasta voi jättää pois peruskiveä, yhteiskunta- ja luokka-analyysiä. Ei myöskään Suomen tämän hetkistä talouden tilan ja kriisin kuvausta. Selkeää vaihtoehtoista linjanmuutosta esittääkseen ohjelman tulisi ladata pöytään kokonaiskysyntää elvyttävät miljardit ja kuinka ne kerätään velanotolla, sosiaalietuuksien ja palvelujen leikkauksilla, arvonlisäveron ja muiden verojen korotuksilla ja valtion omaisuuden myynnillä. Ilman tätä taloudellisen liikkumatilan analyysiä ja valintaa ohjelmalla on tukevasti jalat ilmassa. Tuollaisenaan ohjelma tuntuu ilmakitaralta ja varjonyrkkeilyltä. Puheenjohtajavaalissa maalailtu hyvinvointivaltio, vastavoima, piirut vasemmalle tai aktiivisempi elinkeinopolitiikka ovat sinänsä perinteistä sosialidemokratiaa kannattavan korvissa mieluisaa retoriikkaa. Toistakymmentä vuotta sitten ohjelma tällaisenaan olisi voinut vaikuttaa varovaiselta linjavaihtoehdolta ja vastavoimalta puolueen sisällä. Ehkä SDP:n korpivaellus ja linjan etsiskely ei olisi kestänyt näin kauan eikä olisi ennättänyt aiheuttaa tällaista nykypäivään ulottuvaa luottamuskatoa. Kunpa jo silloin olisi kirjoitettu yhtä kauniilla suomenkielellä ylistyslaulua pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle ja oivallettu, että tuloerojen tasaaminen ei onnistu rikkaiden pöydältä tippuvilla murusilla. Onneksi tästä ei tarvitse enää tapella. Ohjelmassa vielä kainostellaan hyvinvointivaltion käsitettä ja terminä käytetään monimielistä hyvinvointiyhteiskuntaa. Eikä tuloerojen ja eriarvoistumisen kasvun hillintäkään korostu minään poikkipoliittisena tavoitteena. Aate, linja ja tulevaisuus -ohjelman voi tulkita jopa vähättelevän nykyisen hallitusohjelman keskeistä tavoitetta ja onnistumista torjua eriarvoistumista. Tästä ei kenenkään silti kannata hermostua. Politiikalla on sittenkin väliä Tuloerot olivat suurimmillaan vuonna 2007. Tilastokeskuksen mukaan 2012 ne pienenivät tuosta vuodesta 2,3 ja edellisestä vuodesta 1,3 prosenttiyksikköä. Pienituloisimman kymmenesosan tulotaso nousi reaalisesti 2,6 prosenttia edellisvuodesta. Tähän vaikuttivat sosiaalietuuksien tasokorotukset ja verotuksen muutokset. Myös suhteellinen pienituloisuusaste oli edellisvuotta 1,3 prosenttiyksikköä alempi. Vähennys oli 70.000 henkilöä. EU-maiden nykyisessä talous- ja sosiaalipoliittisessa kehyksessä Suomen tilanne on poikkeuksellinen. Ohjelman tekijöiltä ei ole silti jäänyt huomaamatta, että Suomessakin ollaan palaamassa luokkayhteiskuntaan, vaikka tätä ei suoraan sanotakaan. Ollaan palaamassa perijöiden ja koroillaeläjien yhteiskuntaan, jossa varallisuus keskittyy entisestään. Pääoman tuotto ylittää kansantuotteen kasvun. Se luo taloutta ja yhteiskuntaa epävakauttavan kierteen. Vaurastumisen ydin ei olekaan enää työnteko vaan pääomien omistaminen. Verot maksukyvyn mukaan -otsikon listasta ei löydy vaatimusta palauttaa varallisuusveroa. Muutama hallituskausi sitten se jostakin käsittämättömästä syystä poistettiin. Samalla eliminoitiin valitettavasti myös omaisuuksien luotettavan tilastotiedon kerääminen. Parhainta koko ohjelmassa ovat torsoinakin aihiot, joilla luokkien välistä eriarvoistumisen kärjistymistä voidaan hillitä. Siinä jatketaan nykyisen hallituksen siirtymistä progressiivisten perintö-, tulo- ja pääomaverojen keräämisen suuntaan. Verotutkijat esittävät, että mikäli ylin ansiotulojen rajavero olisi 50 ja yritysveroaste 20 prosenttia, ylimpien osinkotulojen rajaveron tulisi olla noin 38 prosenttia. Ohjelman tässä yksityiskohdassa rajavero olisi 35 prosenttia. Ranskalainen ekonomisti Thomas Piketty tarjoaa suurteoksessaan juuri näitä samanlaisia ratkaisuja eurooppalaisiin velka- ja elvytysongelmiin. Hän pitää niitä myös sosiaalisilta vaikutuksiltaan oikeudenmukaisempina ja pehmeämpinä keinoina kuin inflaation kiihdyttäminen tai julkistalouden menoleikkaukset. Vientiteollisuuden kriisi Suurin odotukseni koski ohjelman kohtia, joissa käsiteltäisiin vientiteollisuutta, rakennemuutosta, kilpailukykyä, viennin tyrehtymistä, kasvun hiipumista, suomalaisen yritysjohdon kykyä ja työntekijöiden oikeuksien kehitystä. Ohjelmapaperin taustajoukoissahan ovat keskeisten vientiliittojen ay-johtajat, joilla jos keillä on perehtynyt lattiatason näkemys näihin kysymyksiin. Tässä analyysissä ohjelma elää kahdessa ajassa. Toisaalta siinä havaitaan, että teollisuus-Suomi vanhassa merkityksessään hiipuu ja kasvu tulee palvelu-Suomesta. Mutta samalla kun teollisuuden aikakaudesta ollaan siirtymässä palvelujen aikakauteen, onko valtiovallalla enää sellaista kaikkivoipaisuutta, kuten ohjelma antaa ymmärtää, ohjata ja allokoida paljon vaativampaa kehitystä kuin aikaisemmin? Entä kankeat ja autoritaariset yritys- ja johtamiskulttuurit, kuinka ne ovat muutoksen tilassa tai kykenevät vastaamaan luovan palvelualan tai jopa osuuskunnallisen yritystoiminnan tarpeita? Haikaileeko ohjelma mennyttä maailmaa vai valmistautuuko panostamaan muutokseen – jää epäselväksi. Useat kansainväliset vertailevat selvitykset osoittavat, että suomalainen kilpailukyky sekä yritystoiminnan ympäristö ovat maailman kärkiluokkaa. Hyvinvointi-indekseillä mitatenkin olemme 10 parhaan joukossa yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa. On todella ristiriitaista, että näilläkin edellytyksillä elinkeinoelämä tahkoaa vuodesta toiseen pelkkää nollakasvua. Onko helppo ja runsas julkisen rahan tulo leiponut elinkeinoelämän eliitistä laiskistuneen, muusta yhteiskunnasta syrjäytyneen, rahan ja vallan turmelleen vastuuttoman säädyn? Kuinka se on vaikuttanut ay-partnerin käyttäytymiseen, tavoitteisiin ja tekoihin? Kun Saksalla on 17 kansainvälisesti kilpailukykyistä toimialaa ja Ruotsilla 12, Suomella on edelleen vain 10 toimialaa, joilla pärjätä maailmanmarkkinoilla. Neljä keskeisintä; paperi, puu, tietotekniikka ja metalliteollisuus ovat itse aiheuttamissaan, päätösperäisesti synnyttämissään kriiseissä. Yleisesti jo tuomitaan pienempien ja suurempien mokien aiheuttajaksi osaamisesta jälkeenjäänyt strateginen johtoporras. Viimeisenä muuttumattomuuden tikkinä käytetään vuoden 2006 osakeyhtiölakia, missä yhtiön tarkoitukseksi lainsäätäjät kirjasivat voiton tuottamisen osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Tähän 5. pykälän iskulauseeseen on helppo vedota. Sillä perustellaan turhat joukkoirtisanomiset samaan aikaan kun tilinpäätösten miljoonavoitot jaetaan omistajille. Rinteen taustaryhmän ohjelmapaperissa ammattiyhdistysliike ei näe itsellään olevan erityistä roolia tällaisen ”kehityksen” vastavoimaksi tai vaihtoehdoksi. Ohjelma suuntaa kokonaan vastuun valtiovallalle ja poliitikoille. Valtion aktiivisin toimin on rakennettava suomalaisten ihmisten työllistämiseen sitoutunutta, maailman megatrendien varaan rakentuvaa vientiteollisuutta ja palvelutoimintaa. Ohjelma henkii mielikuvaa, että ongelmana on valtion nihkeä suhtautuminen vientiteollisuuden ongelmiin. Seudullisten yritystuhojenkin ennakoimiseen tai estämiseen paikallista omaa valtaa ja vastuuta siirretään, kuten Kymenlaaksossa, kauas valtiolle. Paikkapuolustus ei kuulu vastavoiman työkalupakkiin. Ohjelmassa ei saisi enää itkeä yhdessä elinkeinoelämän kanssa lisää vastikkeetonta veronmaksajien tukea. Minulle jää näistä ohjelman sivuista kuva, että valtiolla olisi piilossa uusi strateginen innovaatioköysi, jolla se yksinään voi työntää tuhansia käynnistyviä ja kasvuun tähtääviä yrityksiä eteenpäin. Onko valtion kyky ja rooli ohjata elinkeinopolitiikkaa todella näin massiivinen? ”Mä oon vain töissä täällä” Toivottavasti ohjelman tällaisella painotuksella ei ole tarkoitus piiloviestiä, ettei ay-taustainen sosialidemokraattinen ministeri-, valtiosihteeri- ja avustajakunta olisi kartalla vientiteollisuuden ongelmissa. Jos vientiteollisuuden ay-liikkeellä on ollut tarvetta laatia pikavauhtia SDP:lle kunnollinen päivitetty elinkeino- tai teollisuuspoliittinen ohjelma, niin pelkästään SAK:n liittojen puhelinluettelon tuhannesta henkilöstä löytynee asiantuntemusta sen tekemiseen. SDP ottaa nykyään vastaan aloitteita ja jäsenten tekemiä ohjelmapapereita ei pelkästään puoluekokouksessa, vaan keskimäärin kaksi kertaa kuussa puoluehallituksen kokousten yhteydessä. Ohjelmasta puuttuvat tyystin tavoitteet demokratian ja osallistavan kansanvallan lisäämisestä yritysten ja talouselämän päätöksenteossa. Ohjelma on alistunut olemassa oleviin tuotanto- ja omistussuhteisiin. Vieläkään ei uskalleta tavoitella suurempaa työntekijöiden osallisuutta ja vaikutusvaltaa. Tiettävästi vain kerran yrityksen ammattiosastot ovat vaatineet yt-neuvottelujen käynnistämistä yrityksen johdon strategisen virhearvioinnin vuoksi. Mutta on rohkaiseviakin näyttöjä. Menestyvät yritykset ovat nähneet henkilöstön innovatiivisena voimavarana. Kysyttäessä näiden yritysten luottamusmiehiltä tai työsuojeluvaltuutetuilta firman tilanteesta, he eivät vastaa; ”En mä tiedä. Mä oon vain töissä täällä.” Metso ja UPM, luovan tuhon AAA-luokka Viime kesänä haastelin tällä hetkellä Etelä-Amerikassa keikkaa heittävän paperi-insinöörin kanssa alan tulevaisuuden näkymistä. Hän arvioi silloin, ettei Metsosta itsenäiseksi divisioonaksi saneerattu Valmet enää kykene tekemään kilpailukykykyistä tarjousta paperi- tai sellutehtaasta, jos sellainen sattuisi tulemaan. Pari viikkoa sitten oli lehdissä pieni talousuutinen; Kilpailijat rohmusivat UPM-tilaukset Valmetin nenän edestä; Kymin sellutehtaan laajennusprojekti meni itävaltalaiselle Andritzille ja Changshun tarramateriaalin tuotantolinja saksalaiselle Voith Paperille. Ohjelmassa esitettyä parlamentaarista teollisuuspoliittista työryhmää hyödyllisempää olisi käynnistää tuottavuuden ja kestävän kasvun kannalta selvitystyö kansanvallan lisäämisestä yritys- ja talouselämään. Sopiva komitean käynnistysajankohta olisi 31.10.2016, jolloin tulee kuluneeksi puoli vuosisataa Rafael Paasion 1966 Valmetin telakkapuheesta.